Durres

Vaitteet Albanian takapajuisuudesta ovat erittain liioiteltuja. Ehka lamminta vetta ei aina tule ja sahkot saattaa katketa arvaamatta tai postista on ulkomaisiin lahetyksiin varatut postimerkit loppu, mutta muuten ainakin maan pohjoisosa toimii yllattavan sujuvasti. Erityisesti ihmisten avoimuus ja avuliaisuus kielimuureista huolimatta on tehnyt vaikutuksen. Rannat, ravintolat ja hotellit olisivat valmiit ottamaan uskaliaat turistit vastaan. Historiallisia antiikin aikaisia kohteita kaivetaan esiin ja laitetaan kuntoon. Kerjaavat mustalaiset ovat jossain maarin ongelmana, jolle paikallisilla ei nayta olevan valmiuksia tehda mitaan muuta kuin hatistella sivummalle. Toisaalta rakennustyota, henkista ja fyysista on niin paljon tehtavan, etta on ymmarrettavaa priorisoida.

Mentaliteetti nayttaisi olevan selkeasti se, etta nyt mennaan eteenpain, eika jaada murehtimaan menneita. Juttelimme muutama ilta sitten ravintolassa, jossa olimme syomassa, omistajan kanssa. Han oli ollut toissa Saksassa kahdeksan vuotta ja puhui siksi saksaa ja englantia. Keskustelimme yllattavan avoimesti politiikasta ja siita, etta Albaniassa on talla hetkella heidan mielestaan liian heikko hallitus. Pitkasta historiastaan huolimatta Albanialla on kaikki nuoren valtion ongelmat, koska Hoxhan diktatuurin ja pyramidihuijausten jalkeen kaikki on pitanyt aloittaa alusta.

Uskonto nakyy taalla hyvin vahan arkielamassa. Hoxhan kommunismin aikaisessa ateismikampanjassakin tajuttiin jattaa historiallisesti arvokkaimmat kirkot ja moskeijat koskemattomiksi, jonka vuoksi vahvaa vastareaktiota ei ole tullut nyt, kun uskontojen harjoittaminen olisi taas sallittua. Ulkomaiset heratysliikkeet sen sijaan luulevat loytavansa taalta jalansijaa, jonka vuoksi arabimaat rahoittavat uusia moskeijoita ja mormonit vaeltelevat kaduilla etsien kaannytettavia. Vastakaikua ei nayttaisi kuitenkaan oikein tulevan.

Albanian tavaramerkkeja, bunkkereita, on todellakin mita mystisimmissa paikoissa. Kadun kulmissa, pelloilla, rinteissa, kaikkialla. Kooltaan ne ovat aika pienia. Laskimme, etta niihin on ollut tarkoitus majoittaa jokaiseen noin viisi ihmista. Niiden hajoittaminen on hyvin hankalaa, joten niista eroon paaseminenon kaytannossa miltei mahdotonta. Ihmisten arvostus niita kohtaan ei ole suuri, jonka vuoksi niita kaytetaan lahinna roskiksina. Muutamassa paikassa niita on maalattu tai koristeltu ja niihin on istutettu kukkasia. Toivottavasti joku albaani tajuaa liikeidean ja perustaa turisteille ravintolan, jossa syodaan bunkkereissa tai hotellin, jonka huoneet ovat bunkkereita. Ainakin niita esiintyisi sopivissa ryppaissa tallaiseen tarkoitukseen.

Minna sairastui eilen aamulla vatsatautiin juuri, kun olimme lahdossa Tiranaan. Onneksi emme ehtineet poistua bed and breakfast- paikastamme. Majoituksemme on siis yksityiskoti, joka on 1800-luvulla ollut Italian suurlahetysto. Paikkaa pitavat Alma ja Josef. Josef on vanhojen suurlahettilaiden jalkelainen, joka on perinyt talon ja Alma hanen laakarivaimonsa. Alman emantaroolin alta kuoriutui saman tien ammattilainen, kun han tajusi Minnan olevan kipeana. Siihen asti alati hymyileva nainen, jolle kavi kaikki, otti henkisen laakarintakkinsa paalle ja alkoi johtaa operaatiota Minnan mahatauti. Milla sain reseptin apteekkiin toimitettavaksi ja tiedot lahistolla asuvasta sairaanhoitajasta, jolle pitaa soittaa, jos hanta itseaan ei saa kiinni. Tippaakin vilauteltiin vaihtoehtona, koska ulkona on edelleen noin 40 astetta, kun Minnalle nousi kuumetta. Todennakoisimpana diagnoosina oli kesaripuli, joka kuulemma johtuu lammosta. Kasite, jote suomalainen ei tunne. Onneksi kuume yon aikana laski ja ruokakin alkoi pysya sisalla, joten yritamme uudella onnella kohti Tiranaa tana iltana.

PS Taalta saa Camelin natural flavoria. Milla aikoo tuoda sita rinkkakaupalla kotiin ja on katkera Suomen kehittymattomyydesta. Koska meille saadaan lisa-aineettomia tupakoita kauppaan?

Skhodra

Suuri ja jannittava Albanian raja on nyt selatetty taksin voimalla.

Saimme kyydin Cetinjesta Podgorigan bussi- ja juna-asemalle kahdelta tytolta. Toinen oli saksalainen, joka asuu Sarajevossa ja toinen sveitsilainen. Koska julkisilla ei todellakaan matkaa paassyt jatkamaan, soimme rauhassa pikahampurilaiset ilman pihvia ekstrasalaatilla ja aloimme pohtia taksin hommaamista. Turistimaisesta olemuksestamme ehka johtuen eras kuskeista kysyi, olemmeko kyytia vailla. Totesimme pyrkivamme Albanian rajalle. Han lupasi heittaa vaikka Tiranaan. Paasimme hinnasta Skhodraan sopuun ja lahdimme kohti rajaa ilmastoidulla mersulla. Ilmastointi on oleellinen asia, kun ulkona on lahemmas 40 astetta lamminta. Kuski jutteli mukavia koko matkan, ehdimme kayda lapi keskipalkat ja veroprosentit ja matkalla olevat nahtavyydet. Normaali palkka Monte Negrossa on 300 - 400 euroa, joka muuten on maan valuutta. Taksikuskimme ilmeisesti tienaa verollisenakin enemman, koska maksaa veroja 150 euroa, josta 100 valtiolle ja loput sosiaali- ja elakemaksuihin. Pimeaa tuloa meidan kyyditsemisestamme tuli 60 euroa ja parhaimmillaan keikkoja tulee kuulemma ajettua kolmekinkymmenta kuussa. Harva taksikuski uskaltaa ajaa Albaniaan ja hanellakin oli ensimmaisella kerralla ollut hassu tunne mahassa, mutta nykyisin ei enaa.

Jaimme kyydista Skodran paakadulla, josta meidat opasti eteenpain turistitoimistosta loytamamme nuori Lontoossa normaalista asuva albanialaismies. Firma, jossa han on toissa, oli lahettanyt hanet Tsekkeihin. Tsekit pelottivat miesta kovin, vaikkakin han oli kaynyt netissa katsomassa, etta ne nayttavat ihan normaalilta. Yritimme rauhoittaa ja sanoa, etta siella on ihan sivistynytta ja sinne voi hyvin menna.

Naapuripelko taalla pain maailmaa on kova ja maitten rajoja ei yliteta ellei ole pakko. Kaikki muualla asuvat ovat jotenkin epakelpoja kummajaisia, joiden kanssa ei kannata kaveerata. Meidat on kuitenkin otettu kaikkialla ystavallisesti ja vieraanvaraisesti vastaan. Ehka muukalaisia ei tarvitse pelata, jos ne tulee tarpeeksi kaukaa.

Meille on tullut epailys, ettei kukaan lue naita vaivalla laatimiamme kirjoituksia. Kommentoikaa ihmeessa jotain, etta mekin tiedamme teidan olevan elossa.

Cetinje

Dubrovnikista matka jatkui bussilla Monte Negroon. Yhdella bussilla paasi rajalle Hertzeg Noviin, josta olimme paattaneet ottaa bussin joko Bariin, Kotoriin tai Budvaan. Mika ikina lahtisi seuraavana, koska emme osanneet itse paattaa. Osoittautui, etta bussit lahtivat samaan aikaan, joten jaimme hammennyksen vallassa pyorimaan lipunmyyntitiskin eteen. Kysyessamme neuvoa lipputadilta hanen mielestaan ainakaan Budvaan ei kannattanut menna. "There is nothing special" olivat hanen sanansa. Mustana hevosena vedimme sitten pakasta Cetinjen pysahtyneen pikkukaupungin, jonne otimme bussin.

Likaisessa jo parhaat paivansa nahneessa bussissa me naimme eraat upeimmista maisemista talla matkalla. Eraassa vaiheessa bussi kulki samalla korkeudella lentokoneen kanssa tieta, jolla ei pientareita tunnettu. Jannitysmomentteja matkalle saatiin myos poliisi- ja lehmapysaytysten muodossa. Huimin hetki taisi olla kuitenkin takaovien yllattava avautuminen vieresta korkeuksissa. Onneksi kuski tajusi nopeasti nojaavansa vaaraan nappiin ja pisti ovet takaisin kiinni. Millalle liittymaton ovien avautuminen oli jo tuttua Sarajevon ja Mostarin valiselta junamatkalta. Viimeisen vaunun perassa kuvatessa pitaa olla varovainen tunneliin mentaessa. Vanhan junan ovet eivat kesta paineenvaihteluja vaan saattavat lavahtaa auki koska tahansa. Myohemmin Millan yrittaessa livahtaa takaisin junan perapaahan kuvaamaan, tuli eras mies polvillaan rukoillen hakemaan hanta pois.

Cetinjella on kahdet kasvot vaurautta ja koyhyytta. Linja-autoaseman vessa on nurkan takana pusikossa. Hotelleissa jaettava turistibrosyyri on hienompi kuin koskaan missaan nakemamme. Vessapaperi vessoissa on joko hajustettua ja puuteroitua tai sita ei ole ollenkaan homeisessa 60-luvulta olevassa haisevassa ruskeassa rivistossa. Ihmiset kayvat joka ilta kavelylla keskustassa kadulla ja syomassa kadun varren kuppiloissa viimeisen paalle laitettuina toisten istuessa likaisina laitakaupungilla. Talot ovat ulkopuolelta huonossa kunnossa, osa pelkkia luurankoja. Sisalla on kuitenkin selkeasti tehty remonttia. Television mainoksista paatellen remonttibuumi taalla pain on melkoinen. Hammentava pysahtynyt sekoitus uutta ja vanhaa.

Eilen paatimme kaljoitella ennen muslimien kansoittamaa Albaniaa, koska taalla baareissa nakyy viela satunnaisesti naisiakin. Majapaikkaamme mennessamme totesimme, ettei vetta ei vessaan tule. Emme jaksaneet siita huolehtia, vaan kavimme nukkumaan. Aamulla vedet olivat edelleen poikki. Alkuperainen tarkoitus oli lojua tama paiva kylpyammeessa ennen Albaniaa, mutta vedepuutteen vuoksi suunnitelma oli tyssata. Emme jaksaneet kuitenkaan hotkyilla, vaan lahdimme likaisina kaupungille kahville. Paatimme vaihtaa maisemaa, jos vetta ei ilmesty takaisin. Saimme selville, etta vesi on poikki koko kaupungista, eika kukaan tieda, koska se saadaan takaisin. Pakattuamme menimme viimeista kertaa vessaan. Kokeilin piruuttani vetaa ja vesi oli palannut. Saimme siis kylpymme ja hemmottelumme.

Huomenna matka jatkuu Albaniaan, johon Monte Negrosta ei mene julkisia. Saattaa tulla taksikeikka taas.

Dubrovnik

Olemme pahoillamme blogin vahaisesta paivittamisesta. Koneet ja yhteydet ovat harvassa ja harvenevat koko ajan. Millan makki lahetettiin jo Kaisan ja Jussin mukana kotiin, koska sen suurin lisaarvo tahan mennessa oli paino, joten kuvia saatte odottaa meidan kotiin paasyyn asti.

Oli mukava nahda tuttuja kasvoja Dubrovnikissa, jonne saavuimme aidolla oikealla ruotsinlaivalla. Matkustimme Saksasta Ruotsiin aiemmin seilanneella 1973 valmistuneella paatilla Hvarin saarelta Dubrovnikiin meluisten arroganttien amerikkalaisturistien kanssa. Amerikkalaiset omistivat mielestaan kannen, koska heilla oli kansipaikat, ja kavivat verista taistelua muiden kanssa tuolien herruudesta. Minna sai onneksi nukkua rauhassa lattialla ja mina istua pelastusliivilaatikon paalla.

Dubrovnikissa ollessamme tutustumassa vanhaan linnoitukseen, huomasimme sen vieressa pienessa suljetussa poukamassa hammentavan kokoelman vanhoja raihnaisia veneita, joita oli huoltamassa kaksi miesta ja koira seka kissaperhe. Jaimme hetkeksi katselemaan puuhastelua ylhaalta linnakkeeseen menevalta sillalta, ei vahiten sen vuoksi, etta toinen miehista naytti mister Miyakelta. Yhtakkia miehia olikin kolme, nelja, viisi... Ne pesivat jossain. Ensimmainen veikkauksemme oli veneiden alla, joka ei pitanyt paikkaansa. Niita nousi vedesta! Lopulta miehia oli paikalla lahemmas kymmenen. Miehet nostivat yhteistuumin yhden veneen paikasta toiseen ja katosivat sinne, mista olivat tulleetkin. Ehka niilla oli joku diili ahdin tai merenneitojen kanssa.

Kuumuus alkaa vaivata pohjoisen matkustajia. Onneksi Milla sai vihdoin heitettya talviturkin.

Hvarin saari

Seikkailuretkeilimme eilen ensin junalla Mostarista Ploceen, Plocesta bussilla Drvenikiin ja Drvenikista lautalla Sucurajhin. Sucurajsta kuvittelimme ottavamme bussin Hvarin saaren toiseen paahan Stari Gradiin, josta huomenna lahtee lautta Dubrovnikiin.

Noh, saaren ainoa bussi kulkee aamuisin kello 5.55. Saimme kuulla, etta kaupungissa on yksi taksikuski, joka voi heittaa meidat. Taksikyyti olisi maksanut vaivaiset 800 kunaa eli yli 100 euroa, eika taksikuskia olisi voinut ameebamaisessa olomuodossaan vahempaa kiinnostaa minkaanlainen kaupanteko, joten meitakaan ei innostanut ajatus hanen rikastuttamisestaan. Paatimme koettaa onnea liftaamalla seuraavasta lautasta tulevien autojen kyytiin tai nukkua satamassa aamubussin lahtoon asti.

Istuessamme satamassa varjossa paikalle kurvasi virallinen kylteilla varustettu taksi, joka oli kuskaamassa muutamaa irkkua saaren siita paasta, johon me yritimme paasta. Tinkimista vihaavan Minnan kipittaessa taksille, mina jain vartioimaan tavaroita. Minna sai sovittua hinnaksi 400 kunaa mukavan kuskin kanssa, jota ei kuitenkaan kiinnostanut ajaa mittari paalla.

Koko homman suurin hammennys tuli Sucurajn vaeston palvelualttiittomasta asenteesta. Selkeasti siella oli panostettu mahdolliseen turismiin ravintoloiden ja majapaikkojen muodossa, mutta noilla bussiyhteyksilla ja kaupantekotaidoilla turisteja saadaan odottaa kauan. Bussissa matkalla Drvenikiin oli kaksi vanhempaa pariskuntaa, jotka olivat suosiolla ottaneet bussin Splitiin asti ja sielta lautan Stari Gradiin kuultuaan, etta Sucurajn kautta olisi vaikea matkustaa. Jos ajatuksena on pakottaa ne onnettomat riskinottajat, joihin me kuulumme, jaamaan kaupunkiin, niin siina ei onnistuta. Paremmat liikenneyhteydet maksaisivat itsensa nopeasti takaisin lisaantyvana ihmisvirtana. Toisaalta ehka tavoitteena on pysya hiljaisena tuppukylana, jonka kymmenessa ravintolassa kay vuodessa kymmenen kiukkuista matkustajaa, joilla ei ole vaihtoehtoja eika halua jattaa tippia.

Kuvia saatte valitettavasti edelleen odottaa. Meilla matka jatkuu huomenna Dubrovnikiin, jossa tapaamme Kaisan ja Jussin.

Hyvaa myohastynytta juhannusta kaikille!

Mostar

On raskasta matkustaa sodan jalkien keskella katsellen tuhoutuneita rakennuksia mukavasti ravintolassa istuen ja kahvia siemaillen. Aivot nyrjayttavilta pohdinnoilta ei voi valttya, kun miettii itse istuneensa lukiossa samaan aikaan, kun taalla on vedetty rintamalinjoja keskelle kaupunkia.

Matka jatkuu kuitenkin. Nyt kohti Hvarin saarta Kroatian rannikolla.

Sarajevo

Sateinen Sarajevo on vasyttanyt kaksi matkaa makisella maastollaan nukkumaan pitkia ja syvia unia huoneen kylmyydesta ja kosteudesta huolimatta. Omaa konetta ei olla saatu nettiin kiinni, joten kuvia ei tahan postaukseen saa, mutta niita on jo rutkasti otettuna sumuisista vuorista ja miljoonista minareeteista. Rukouskutsut kuulostavat hassuille kirkonkellojen soidessa taustalla. Rahkalettuja on masut pullollaan ja oluttakin on juotu moskeijoiden katveessa maallistuneiden muslimien kanssa. Ampumisten jaljilta talot ovat edelleen rei'itettyja ja osassa kasvaa puita sisalla, kova jalleenrakennus on kuitenkin kaynnissa ja elama tuntuisi menevan eteenpain. Kovasti ovat vaan huolissaan Kosovon tilanteesta.

Tiistaina matka jatkuu kohti Mostaria junalla.