Gjirokastra

Bussimatka Gjirokastraan oli mielenkiintoinen, kuten kaikki muutkin bussikatkamme ovat olleet. Se alkoi kaoottisella huutamisella yhdella Tiranan sekavista bussiasemista. Taksikuskimme ja Gjirokastran bussin epasiististi pukeutunut kuljettaja eivat paasseet sopuun asiasta, joka jai meille taysin epaselvaksi. Bussi kuitenkin oli lahdossa Gjirokastraan, mutta vasta sitten, kun asiakkaita on kertynyt tarpeeksi. Joka kerta kysyessamme mahdollista lahtoaikaa, se oli 20 minuutin paasta. Lopulta paastyamme matkaan pysahdyimme jokaisella autokorjaamolla etsimaan varaosaa bussiin, joten matka eteni mystisten pysahdysten tahdittamana tuskallisen hitaasti. Maaseudulle paastyamme kuski loysin uuden vaihteen autostaan ja alkoi ohitella yhden auton levyisella vuoristotiella kaikkia muita liikenteessa olijoita kiihtyvalla vauhdilla vaivautumatta edes pysahtymaan oksentavan naisen vuoksi. Taalla bussikuski on kuninkaasta seuraava. Mikaan ei ole niin pelottava kuin ihminen, jolla on vahan valtaa. Kestettyamme tata kuutisen tuntia, meidat heitettiin ulos jollain liittymattomalla huoltoasemalla ja seuraavaksi sisaan johonkin pikkubussiin, jonka ymmarsimme vievan meita loppumatkan.

Pikkubussin kuljettaja oli joltain aivan eri planeetalta. Hanella oli normaalit vaatteet ja normaalit kaytostavat. Han jopa soi meille ilmoitetun 15 minuutin virkistaytymistauon eraalla huoltoasemalla. Samaisella tauolla eras tiranalainen maalari alkoi jutella Minnan kanssa. Han oli matkalla Gjirokastrassa sijaitsevalle tyomaalleen. Keskustelimme loppumatkan englannin, espanjan, saksan, italian, albanian ja suomen sekoituksella ja han lupasi auttaa meita loytamaan b&b-paikkamme. Valitettavasti busseja ei enaa kulkenut, joten han metsasti meille taksin ja lupasimme menna hanen kanssaan kahville seuraavana iltana.

Seuraavana aamuna suunnatessamme laheiselle linnalle eras nuori mies tuli juttelemaan kanssamme. Han oli espanjalainen Adrian, joka oli opiskellut edellisen talven Suomessa ja aikoi asua Gjirokastrassa taiteilemassa ja kirjoittamassa kuukauden. Linnan ja Adrianin vuokraaman kampan jalkeen meilla olikin jo tapaaminen kahden amerikkalaisen Albaniassa tyoskentelevan ihmisen kanssa, jotka loysimme sohvasurffaajien kautta. Otimme Adrianin mukaan ja soimme viidestaan oikein mukavan lounaan. Levattyamme hetken majapaikassamme meilla oli jo kiire iltatreffeillemme. Kuinka tayteen ihminen pystyy lomalla paivansa lomalla aikatauluttaa.

Loysimme Sandrin sovitusta paikasta muutaman tyokaverinsa kanssa. Yksi heista osasi paremmin saksaa ja toinen englantia, joten saimme jopa ihan oikeaa keskustelua aikaiseksi. Selvisi muun muassa, etta Sandri oli nuorena kavellyt laittomaksi siirtolaiseksi Kreikkaan. Matka oli kestanyt viisi paivaa. Kreikassa albanialaiset tekevat paaasiassa ravintoloissa hommia, joita hankin oli tehnyt. Keskustelu polveili mielenkiintoisena, vaikkakin vahan vaikeaselkoisena koko illan, jonka lopuksi meidat saatettiin hotellille, ettei meille vaan tapahtuisi mitaan matkalla. Suojeluasenne, joka nain satunnaisena huvittaa, mutta vakituisena voisi tuntua vahemman hymyilyttavalta.