Ensi töiksemme aamulla selvitimme bussiasemalla, että Pristinasta kulkee yöbusseja Sarajevoon. Sillä pääsisimme ongelmitta tiistain ja keskiviikon välisenä yönä Sarajevoon ja meille jäisi kaksi päivää aikaa Pristinassa. Sitten taksilla hotelliin ja nukkumaan muutamaksi tunniksi.
Pristinan autokannasta noin kolmasosa on UN-autoja ja rakennuksistakin iso osa oli heidän hallinnassaan. Muuten meno näytti normaalilta arjelta, jossa jännitteet eivät suuremmin turistin silmään pistäneet. Kaikki paikalliset olivat kylläkin hyvin ihmeissään, kun heille selvisi, ettemme olleet missään töissä alueella, vaan ihan aitoja pesunkestäviä turisteja. Myös tapaamamme Suomessa asuva lomalla ollut kosovolaismies oli hyvin hämmästynyt. Ero Albaniaan Pristinassa oli selkeä. Kosovo on ilmiselvästi entisen kommunistisen maan osa. Kuten Minna sanoi, "Täällä haisee Virolle, ja mulla on kotoinen olo".
Kolusimme päivän kaupunkia ja shoppasimme halpoja kenkiä. Yritimme saada hieman poliittista kinaakin aikaiseksi keskenämme. Minna onneksi keskeytti turhan väittelyn ennen kuin se ehti kunnolla alkaakaan, joten emme saaneet kertaakaan riideltyä koko reissun aikana. Pohdimme tekevämme seuraavana päivänä ennen yöbussin lähtöä retken Prizrenin pikkukaupunkiin, jos vain jaksamme herätä tarpeeksi ajoissa. Kaksi bussiyötä vei kuitenkin veronsa ja Prizren jäi näkemättä.
Saturday, July 12, 2008
Takaisin Tiranassa
Noh, nukkumisestahan ei tullut juuri mitään likaisessa, täpötäydessä, kuumassa ja ilmastoimattomassa bussissa, mutta emme antaneet sen lannistaa itseämme aamukuudelta Tiranaan saapuessamme. Päin vastoin tuntui hyvälle olla takaisin tutussa paikassa.
Marssimme Tiranan keskustassa olevaan International hotelliin kysymään, koska heidän aamupalansa alkaa ja tietävätkö he, mistä voisi järjestää lennon Pristinaan. Saimme yöllä bussissa vinkin eräältä liikemieheltä, että Belleair lentää päivittäin Tiranan ja Pristinan väliä parinkympin hinnalla. Jonkun ajan odotuksen jälkeen söimme reissun parhaan aamupalan, jolla hintaakin oli enemmän kuin normiyöpymisellämme, ja lähdimme metsästämään lentoa.
Onneksi kommunistinen ateismi näkyi vielä aukioloajoissa ja löysimme kadullisen auki olevia matkatoimistoja. Valitettavasti siitä ei ollut apua, koska lentoja ei ollut sunnuntaisin, joten pääsisimme turvautumaan seuraavanakin yönä bussiin. Bussiin, jossa Minna nukkui takapenkillä nurkassa edessä olevan naisen kaataessa penkkinsä Minnan syliin. Millan syliin taas kaatuili keskimmäisellä penkillä nukkuva 160 senttinen 40 kiloinen kolmikymppinen kosovolaismies, joka yritti aina herätettäessä tuputtaa mukana olleita ruokiaan Millalle.
Päivä Tiranassa sujui kotoisasti kiertäessä aiemmin katsomatta jääneet nähtävyydet ja puiston penkillä univelkaa kuitatessa.
Marssimme Tiranan keskustassa olevaan International hotelliin kysymään, koska heidän aamupalansa alkaa ja tietävätkö he, mistä voisi järjestää lennon Pristinaan. Saimme yöllä bussissa vinkin eräältä liikemieheltä, että Belleair lentää päivittäin Tiranan ja Pristinan väliä parinkympin hinnalla. Jonkun ajan odotuksen jälkeen söimme reissun parhaan aamupalan, jolla hintaakin oli enemmän kuin normiyöpymisellämme, ja lähdimme metsästämään lentoa.
Onneksi kommunistinen ateismi näkyi vielä aukioloajoissa ja löysimme kadullisen auki olevia matkatoimistoja. Valitettavasti siitä ei ollut apua, koska lentoja ei ollut sunnuntaisin, joten pääsisimme turvautumaan seuraavanakin yönä bussiin. Bussiin, jossa Minna nukkui takapenkillä nurkassa edessä olevan naisen kaataessa penkkinsä Minnan syliin. Millan syliin taas kaatuili keskimmäisellä penkillä nukkuva 160 senttinen 40 kiloinen kolmikymppinen kosovolaismies, joka yritti aina herätettäessä tuputtaa mukana olleita ruokiaan Millalle.
Päivä Tiranassa sujui kotoisasti kiertäessä aiemmin katsomatta jääneet nähtävyydet ja puiston penkillä univelkaa kuitatessa.
Saturday, July 5, 2008
Saranda ja Butrint
Kukonlaulun aikaan suuntasimme taas uuteen bussiin ja kohti Sarandaa. Sarandasta loysimme yhden suomalaisen Kallen, joka oli tyomatkalla Kreikassa ja paattanyt tulla kaymaan Albanian puolella kaantymassa. Kavimme yhdessa seikkailemassa antiikkisilla Butrintin raunioilla, jotka sijaitsevat noin tunnin paassa Sarandasta. Itse Saranda ei turistimaisuudessaan juurikaan tuntunut houkuttelevalta.
Nyt matka jatkuu takaisin Tiranaan, koska sunnuntaisin muualta ei mene busseja Macedoniaan tai Kosovoon ja meilla alkaa olla jo vahan kiire takaisin Sarajevoon ja keskiviikkona lahtevalle lennollemme. Aiomme siis viettaa ensi yon bussissa, jos kahvilasta 1300 lekea eli 10 euroa maksaneet lippumme kelpaavat aikomaamme bussiin, ja herata aamulla virkeina Tiranassa jatkaaksemme suoraan seuraavalla bussilla. Saa nahda, mita nukkumisesta tulee.
Nyt matka jatkuu takaisin Tiranaan, koska sunnuntaisin muualta ei mene busseja Macedoniaan tai Kosovoon ja meilla alkaa olla jo vahan kiire takaisin Sarajevoon ja keskiviikkona lahtevalle lennollemme. Aiomme siis viettaa ensi yon bussissa, jos kahvilasta 1300 lekea eli 10 euroa maksaneet lippumme kelpaavat aikomaamme bussiin, ja herata aamulla virkeina Tiranassa jatkaaksemme suoraan seuraavalla bussilla. Saa nahda, mita nukkumisesta tulee.
Gjirokastra
Bussimatka Gjirokastraan oli mielenkiintoinen, kuten kaikki muutkin bussikatkamme ovat olleet. Se alkoi kaoottisella huutamisella yhdella Tiranan sekavista bussiasemista. Taksikuskimme ja Gjirokastran bussin epasiististi pukeutunut kuljettaja eivat paasseet sopuun asiasta, joka jai meille taysin epaselvaksi. Bussi kuitenkin oli lahdossa Gjirokastraan, mutta vasta sitten, kun asiakkaita on kertynyt tarpeeksi. Joka kerta kysyessamme mahdollista lahtoaikaa, se oli 20 minuutin paasta. Lopulta paastyamme matkaan pysahdyimme jokaisella autokorjaamolla etsimaan varaosaa bussiin, joten matka eteni mystisten pysahdysten tahdittamana tuskallisen hitaasti. Maaseudulle paastyamme kuski loysin uuden vaihteen autostaan ja alkoi ohitella yhden auton levyisella vuoristotiella kaikkia muita liikenteessa olijoita kiihtyvalla vauhdilla vaivautumatta edes pysahtymaan oksentavan naisen vuoksi. Taalla bussikuski on kuninkaasta seuraava. Mikaan ei ole niin pelottava kuin ihminen, jolla on vahan valtaa. Kestettyamme tata kuutisen tuntia, meidat heitettiin ulos jollain liittymattomalla huoltoasemalla ja seuraavaksi sisaan johonkin pikkubussiin, jonka ymmarsimme vievan meita loppumatkan.
Pikkubussin kuljettaja oli joltain aivan eri planeetalta. Hanella oli normaalit vaatteet ja normaalit kaytostavat. Han jopa soi meille ilmoitetun 15 minuutin virkistaytymistauon eraalla huoltoasemalla. Samaisella tauolla eras tiranalainen maalari alkoi jutella Minnan kanssa. Han oli matkalla Gjirokastrassa sijaitsevalle tyomaalleen. Keskustelimme loppumatkan englannin, espanjan, saksan, italian, albanian ja suomen sekoituksella ja han lupasi auttaa meita loytamaan b&b-paikkamme. Valitettavasti busseja ei enaa kulkenut, joten han metsasti meille taksin ja lupasimme menna hanen kanssaan kahville seuraavana iltana.
Seuraavana aamuna suunnatessamme laheiselle linnalle eras nuori mies tuli juttelemaan kanssamme. Han oli espanjalainen Adrian, joka oli opiskellut edellisen talven Suomessa ja aikoi asua Gjirokastrassa taiteilemassa ja kirjoittamassa kuukauden. Linnan ja Adrianin vuokraaman kampan jalkeen meilla olikin jo tapaaminen kahden amerikkalaisen Albaniassa tyoskentelevan ihmisen kanssa, jotka loysimme sohvasurffaajien kautta. Otimme Adrianin mukaan ja soimme viidestaan oikein mukavan lounaan. Levattyamme hetken majapaikassamme meilla oli jo kiire iltatreffeillemme. Kuinka tayteen ihminen pystyy lomalla paivansa lomalla aikatauluttaa.
Loysimme Sandrin sovitusta paikasta muutaman tyokaverinsa kanssa. Yksi heista osasi paremmin saksaa ja toinen englantia, joten saimme jopa ihan oikeaa keskustelua aikaiseksi. Selvisi muun muassa, etta Sandri oli nuorena kavellyt laittomaksi siirtolaiseksi Kreikkaan. Matka oli kestanyt viisi paivaa. Kreikassa albanialaiset tekevat paaasiassa ravintoloissa hommia, joita hankin oli tehnyt. Keskustelu polveili mielenkiintoisena, vaikkakin vahan vaikeaselkoisena koko illan, jonka lopuksi meidat saatettiin hotellille, ettei meille vaan tapahtuisi mitaan matkalla. Suojeluasenne, joka nain satunnaisena huvittaa, mutta vakituisena voisi tuntua vahemman hymyilyttavalta.
Pikkubussin kuljettaja oli joltain aivan eri planeetalta. Hanella oli normaalit vaatteet ja normaalit kaytostavat. Han jopa soi meille ilmoitetun 15 minuutin virkistaytymistauon eraalla huoltoasemalla. Samaisella tauolla eras tiranalainen maalari alkoi jutella Minnan kanssa. Han oli matkalla Gjirokastrassa sijaitsevalle tyomaalleen. Keskustelimme loppumatkan englannin, espanjan, saksan, italian, albanian ja suomen sekoituksella ja han lupasi auttaa meita loytamaan b&b-paikkamme. Valitettavasti busseja ei enaa kulkenut, joten han metsasti meille taksin ja lupasimme menna hanen kanssaan kahville seuraavana iltana.
Seuraavana aamuna suunnatessamme laheiselle linnalle eras nuori mies tuli juttelemaan kanssamme. Han oli espanjalainen Adrian, joka oli opiskellut edellisen talven Suomessa ja aikoi asua Gjirokastrassa taiteilemassa ja kirjoittamassa kuukauden. Linnan ja Adrianin vuokraaman kampan jalkeen meilla olikin jo tapaaminen kahden amerikkalaisen Albaniassa tyoskentelevan ihmisen kanssa, jotka loysimme sohvasurffaajien kautta. Otimme Adrianin mukaan ja soimme viidestaan oikein mukavan lounaan. Levattyamme hetken majapaikassamme meilla oli jo kiire iltatreffeillemme. Kuinka tayteen ihminen pystyy lomalla paivansa lomalla aikatauluttaa.
Loysimme Sandrin sovitusta paikasta muutaman tyokaverinsa kanssa. Yksi heista osasi paremmin saksaa ja toinen englantia, joten saimme jopa ihan oikeaa keskustelua aikaiseksi. Selvisi muun muassa, etta Sandri oli nuorena kavellyt laittomaksi siirtolaiseksi Kreikkaan. Matka oli kestanyt viisi paivaa. Kreikassa albanialaiset tekevat paaasiassa ravintoloissa hommia, joita hankin oli tehnyt. Keskustelu polveili mielenkiintoisena, vaikkakin vahan vaikeaselkoisena koko illan, jonka lopuksi meidat saatettiin hotellille, ettei meille vaan tapahtuisi mitaan matkalla. Suojeluasenne, joka nain satunnaisena huvittaa, mutta vakituisena voisi tuntua vahemman hymyilyttavalta.
Wednesday, July 2, 2008
Kruja
Paatimme karata Tiranan hulinasta laheiseen vuoristossa sijaitsevaan kaupunkiin paivaksi. Tiranasta menee suoraan busseja Krujaan , mutta saapuessamme paikkaan, josta bussit lahtevat, siella ei ollut suoria vuoroja tarjolla. Paadyimme bussiin, joka meni laheiseen pikkukylaan, josta oli toinen bussi haluamaamme kaupunkiin. Paikalliset huolehtivat meidat oikeaan pikkubussiin ja paasimme Krujaan. Krujassa oli ensimmainen todellinen turistikuja, jossa myytiin kaikkea mahdollista antiikista Kreeta-sytkareihin. Olisimme mielellamme katselleet antiikkia ja ehka ostaneetkin, jos myyjat eivat olisi olleet niin innokkaita esittelemaan meille kaikkea. Taisimme olla melkein ainoat turistit tahan aikaan kylassa. Saimme kuitenkin kujan kuljettua loppuun ja paasimme paanahtavyydelle, linnalle, jossa oli massiivinen Skanderbeg-museo.
Skanderbeg on Albanian kansallissankari, joka johti 1400-luvulla albaanit voittoon ottomaaneista. Museossa oli muun muassa oma huoneensa kaikille Skanderbegista kirjoitetuille kirjoille ja kuvia eri maissa olevista Skanderbegin patsaista. Hanen miekkansa ja kyparansa kopiot olivat myos museossa. Alkuperaiset ovat Wienissa, miksi siella, emme tieda. Taalta saa kaikkea mahdollista Skanderbeg-kraasaa. Hienoimpia ovat ehka kavyilla tai simpukoilla koristellut brandypullot. Ostimme marketista yhden viinipullon Skanderbegin viinitilalta tullutta punkkua kolmella eurolla. Skanderbegien olisi kannattanut keskittya taistelemiseen, viinia jalkelaiset eivat osaa tehda.
Lahtiessamme kohti Tiranaa, saimme kokea ensimmaisen aidon turistihuijausyrityksen. Bussimatkojen hinnat vaihtelevat 30:sta 300:aan lekiin, joka vastaa noin 0,30-3,00 euroa. Kokemuksemme mukaan hinta on noin euron tunnilta, kilometreilla ei ole valia. Pikkubussin mies ehdotti vievansa meidat Tiranaan 1500 lekilla. Luonnollisesti emme suostuneet, jolloin hinta tippui tippumistaan paatyen 500 lekiin. Paikalle oli kuitenkin ilmestynyt eras paikallinen nainen, joka oli myos menossa Tiranaan. Paatimme lyottaytya hanen seuraansa. Istuimme tien reunassa hanen kanssaan odottamassa, etta bussikuskit, joita paikalla oli useita, tulevat jarkiinsa ja vievat meidat kohtuuhinnalla eteenpain. Lopulta hinnasta paastiin sopuun ja matka laheiseen pikkukaupunkiin alkoi. Pikkukaupungista piti olla taas bussiyhteys Tiranaan. Seurueeseemme oli siina vaiheessa liittynyt jo kolme paikallista nuorta miestakin, ja yhdessa naisen kanssa he olivat sita mielta, ettemme jaa odottamaan seuraavaa bussia, vaan kavelemme vieressa kulkevalle moottoritielle. Lahdimme talsimaan ramppia pitkin jonossa. Pojat pitivat huolta, etta pysymme mukana ja aivan tien reunassa. Paastaksemme oikealle puolelle tieta, meidan piti ylittaa moottoritie. Yksi pojista jopa nappasi Minnaa kadesta ja juoksi kasi kadessa tien yli. Toinen oli juossut tien yli jo aiemmin ja pysayttanyt meille oikean bussin. Paikallisten ihmisten avuliaisuus on aivan omaa luokkaansa.
Huomenna kohti Gjirokastraa, jonne on kuuden tunnin bussimatka. Siella on todennaikoisesti viimeinen mahdollisuus ostaa hassuja Albanian tuliaisia, kuten t-paitoja tai bunkkerituhkakuppeja, joten lahetelkaa viestia, jos sellaista tahdotte.
Skanderbeg on Albanian kansallissankari, joka johti 1400-luvulla albaanit voittoon ottomaaneista. Museossa oli muun muassa oma huoneensa kaikille Skanderbegista kirjoitetuille kirjoille ja kuvia eri maissa olevista Skanderbegin patsaista. Hanen miekkansa ja kyparansa kopiot olivat myos museossa. Alkuperaiset ovat Wienissa, miksi siella, emme tieda. Taalta saa kaikkea mahdollista Skanderbeg-kraasaa. Hienoimpia ovat ehka kavyilla tai simpukoilla koristellut brandypullot. Ostimme marketista yhden viinipullon Skanderbegin viinitilalta tullutta punkkua kolmella eurolla. Skanderbegien olisi kannattanut keskittya taistelemiseen, viinia jalkelaiset eivat osaa tehda.
Lahtiessamme kohti Tiranaa, saimme kokea ensimmaisen aidon turistihuijausyrityksen. Bussimatkojen hinnat vaihtelevat 30:sta 300:aan lekiin, joka vastaa noin 0,30-3,00 euroa. Kokemuksemme mukaan hinta on noin euron tunnilta, kilometreilla ei ole valia. Pikkubussin mies ehdotti vievansa meidat Tiranaan 1500 lekilla. Luonnollisesti emme suostuneet, jolloin hinta tippui tippumistaan paatyen 500 lekiin. Paikalle oli kuitenkin ilmestynyt eras paikallinen nainen, joka oli myos menossa Tiranaan. Paatimme lyottaytya hanen seuraansa. Istuimme tien reunassa hanen kanssaan odottamassa, etta bussikuskit, joita paikalla oli useita, tulevat jarkiinsa ja vievat meidat kohtuuhinnalla eteenpain. Lopulta hinnasta paastiin sopuun ja matka laheiseen pikkukaupunkiin alkoi. Pikkukaupungista piti olla taas bussiyhteys Tiranaan. Seurueeseemme oli siina vaiheessa liittynyt jo kolme paikallista nuorta miestakin, ja yhdessa naisen kanssa he olivat sita mielta, ettemme jaa odottamaan seuraavaa bussia, vaan kavelemme vieressa kulkevalle moottoritielle. Lahdimme talsimaan ramppia pitkin jonossa. Pojat pitivat huolta, etta pysymme mukana ja aivan tien reunassa. Paastaksemme oikealle puolelle tieta, meidan piti ylittaa moottoritie. Yksi pojista jopa nappasi Minnaa kadesta ja juoksi kasi kadessa tien yli. Toinen oli juossut tien yli jo aiemmin ja pysayttanyt meille oikean bussin. Paikallisten ihmisten avuliaisuus on aivan omaa luokkaansa.
Huomenna kohti Gjirokastraa, jonne on kuuden tunnin bussimatka. Siella on todennaikoisesti viimeinen mahdollisuus ostaa hassuja Albanian tuliaisia, kuten t-paitoja tai bunkkerituhkakuppeja, joten lahetelkaa viestia, jos sellaista tahdotte.
Tuesday, July 1, 2008
Tirana
Kuumuus jatkuu jatkumistaan. Lampotila on edelleen lahempana neljaa kuin kolmeakymmenta. Pohjoisen tytoilla alkaa olla vitsit vahissa, kun kylman suihkun virkistava vaikutus jatkuu maksimissaan minuutin, jos vetta siis yleensakaan tulee suihkusta. Ymmarramme hyvin, miksi taalla vietetaan yleisesti siestaa. Jopa museot ovat kiinni paivan kuumimmat tunnit.
Sahkolaitos katkoo sahkot parin paivan valein muutamaksi tunniksi saastaakseen sahkoa. Vesi tulee usein sahkopumpulla, joten vettakaan ei naiden katkojen aikana saa kraanasta. Jos asiaa yrittaa tiedustella laitokselta, he sanovat olleensa toissa alueella ja katkaisseensa sahkot sen vuoksi, vaikka kaikki tietavat sahkopulan olevan melkoinen. Kaupoissakin on valot aina pois, jos asiakkaita ei ole ja ne laitetaan paalle asiakkaan astuessa kauppaan, ainakin ulkomaisten asiakkaiden tullessa.
Tirana on meluisa ja liikenne on aika hurjaa. Diktatuurin aikaan autojen yksityisomistus oli kiellettya, joten nyt kaikki ovat ostaneet oman auton ja harjoittelevat ajamaan hirvealla vauhdilla. Peruuttaminen ei oikein viela onnistu suurimmalta osalta, mekin olemme meinanneet jaada alle pariin kertaan. Onneksi mitaan ei ole sattunut, koska peruuttaessaan albaanit sentaan ajavat hitaasti. Taalla ei kayda iltakavelyilla vaan ajeluilla, joten ruuhkat ovat pahimmillaan illalla, kun koko perhe mummia myoten on pakattu autoon ja lahdetty ajamaan rundia kaupungille. Monista lahteista olimme kuulleet teissa olevien reikien olevan suurin vaara Albaniaan matkustettaessa. Tama pitaa paikkansa. Milla ei ole koko aikana suostunut astumaan kaivon kannen paalta, koska on vakuuttunut siita, etta ne pettavat. Tanaan pelko osoittautui osittain oikeaksi, kun yhdessa viemarissa ei ollut kantta laisinkaan.
Hieno Hoxhan tyttaren isalleen muistomerkiksi suunnittelema Pyramidi rapistuu kuin Finlandia-talo, marmorit tippuvat piirrellyilta seinilta. Sen tarkein kayttotarkoitus tata nykyaan on toimia kiipeilytelineena ja liukumakena lapsille. Sisaan ei paase ja ovet on tukittu lastulevylla. Hoxhan vanha asunto on jemmattuna pensaiden taakse keskelle baareja kuhisevaa katua. Ainoa, mista sen voi tunnistaa, on aseistettu vartija pihalla, joka ei halunnut tulla kuvatuksi, vaan heristi sormeaan. Kyseisen herran muistosta pyritaan siis paasemaan eroon, eika uljasta kullattua patsastakaan ole enaa vuosiin ollut pystyssa paraatipaikalla. Sosialistista realismia Albanian suljetuilta vuosilta oli kuitenkin nahtavissa taidemuseossa. Osa teoksista oli aika aika pysayttavia, kuten taulu International will be the new world, jossa mies vankilan pihalla odottaa hirttamista.
Kavimme eilen mielenkiintoista keskustelua hostellissamme tyoskentelevan paikallisen miehen kanssa mustalaisten asemasta Albaniassa. Aihe, johon vaistamatta paatyy nahtyaan yolla lapsen yksin nukkumassa keskella paakavelyakatua. Kaikilla muilla vahemmistoilla on etnisen vahemmiston status, koska heidan puoliaan pitavat valtiot, joihin he voisivat tarvittaessa menna. Mustalaisilla ei ole omaa valtiota, joten heilla on vain kielivahemmiston status, joka takaa vahemman oikeuksia.
Kaksi ateistia joutui tanaan myymaan sielunsa lansimaisesta ruoasta, kunnon kupillisesta kahvia ja ilmastoinnista. Menimme matkaoppaan suosittelemaan ravintolaan syomaan lounasta. Kesken tilaamisten huomasimme olevamme amerikkalaisten lahetyssaarnaajien pitamassa paikassa syomassa, jossa sokeripusseissakin oli raamatunlauseita. Ruoka oli kuitenkin sielun arvoista. Millan uhattua kampata kalakuviolla varustettu tarjoilija ja piirtaa kynalla jalat kalalle, poytaan tuli esittaytymaan suomalainen saarnaaja. Han vaitti, ettei ollut kuullut juurikaan meidan puheistamme, mutta pahoin pelkaamme kailottaneemme aika kovaa. Han oli tunnistanut kielen, kun olimme sanoneet eraiden hostellissamme majoittuvien apinoiden olevan perseesta...
Huomenna suuntaamme Tiranan lahistolla olevaan Krujan pikkukylaan ja seuraavana paivana etelaan. Hyva, etta edes kaksi ihmista lukee tata blogia ;)
Sahkolaitos katkoo sahkot parin paivan valein muutamaksi tunniksi saastaakseen sahkoa. Vesi tulee usein sahkopumpulla, joten vettakaan ei naiden katkojen aikana saa kraanasta. Jos asiaa yrittaa tiedustella laitokselta, he sanovat olleensa toissa alueella ja katkaisseensa sahkot sen vuoksi, vaikka kaikki tietavat sahkopulan olevan melkoinen. Kaupoissakin on valot aina pois, jos asiakkaita ei ole ja ne laitetaan paalle asiakkaan astuessa kauppaan, ainakin ulkomaisten asiakkaiden tullessa.
Tirana on meluisa ja liikenne on aika hurjaa. Diktatuurin aikaan autojen yksityisomistus oli kiellettya, joten nyt kaikki ovat ostaneet oman auton ja harjoittelevat ajamaan hirvealla vauhdilla. Peruuttaminen ei oikein viela onnistu suurimmalta osalta, mekin olemme meinanneet jaada alle pariin kertaan. Onneksi mitaan ei ole sattunut, koska peruuttaessaan albaanit sentaan ajavat hitaasti. Taalla ei kayda iltakavelyilla vaan ajeluilla, joten ruuhkat ovat pahimmillaan illalla, kun koko perhe mummia myoten on pakattu autoon ja lahdetty ajamaan rundia kaupungille. Monista lahteista olimme kuulleet teissa olevien reikien olevan suurin vaara Albaniaan matkustettaessa. Tama pitaa paikkansa. Milla ei ole koko aikana suostunut astumaan kaivon kannen paalta, koska on vakuuttunut siita, etta ne pettavat. Tanaan pelko osoittautui osittain oikeaksi, kun yhdessa viemarissa ei ollut kantta laisinkaan.
Hieno Hoxhan tyttaren isalleen muistomerkiksi suunnittelema Pyramidi rapistuu kuin Finlandia-talo, marmorit tippuvat piirrellyilta seinilta. Sen tarkein kayttotarkoitus tata nykyaan on toimia kiipeilytelineena ja liukumakena lapsille. Sisaan ei paase ja ovet on tukittu lastulevylla. Hoxhan vanha asunto on jemmattuna pensaiden taakse keskelle baareja kuhisevaa katua. Ainoa, mista sen voi tunnistaa, on aseistettu vartija pihalla, joka ei halunnut tulla kuvatuksi, vaan heristi sormeaan. Kyseisen herran muistosta pyritaan siis paasemaan eroon, eika uljasta kullattua patsastakaan ole enaa vuosiin ollut pystyssa paraatipaikalla. Sosialistista realismia Albanian suljetuilta vuosilta oli kuitenkin nahtavissa taidemuseossa. Osa teoksista oli aika aika pysayttavia, kuten taulu International will be the new world, jossa mies vankilan pihalla odottaa hirttamista.
Kavimme eilen mielenkiintoista keskustelua hostellissamme tyoskentelevan paikallisen miehen kanssa mustalaisten asemasta Albaniassa. Aihe, johon vaistamatta paatyy nahtyaan yolla lapsen yksin nukkumassa keskella paakavelyakatua. Kaikilla muilla vahemmistoilla on etnisen vahemmiston status, koska heidan puoliaan pitavat valtiot, joihin he voisivat tarvittaessa menna. Mustalaisilla ei ole omaa valtiota, joten heilla on vain kielivahemmiston status, joka takaa vahemman oikeuksia.
Kaksi ateistia joutui tanaan myymaan sielunsa lansimaisesta ruoasta, kunnon kupillisesta kahvia ja ilmastoinnista. Menimme matkaoppaan suosittelemaan ravintolaan syomaan lounasta. Kesken tilaamisten huomasimme olevamme amerikkalaisten lahetyssaarnaajien pitamassa paikassa syomassa, jossa sokeripusseissakin oli raamatunlauseita. Ruoka oli kuitenkin sielun arvoista. Millan uhattua kampata kalakuviolla varustettu tarjoilija ja piirtaa kynalla jalat kalalle, poytaan tuli esittaytymaan suomalainen saarnaaja. Han vaitti, ettei ollut kuullut juurikaan meidan puheistamme, mutta pahoin pelkaamme kailottaneemme aika kovaa. Han oli tunnistanut kielen, kun olimme sanoneet eraiden hostellissamme majoittuvien apinoiden olevan perseesta...
Huomenna suuntaamme Tiranan lahistolla olevaan Krujan pikkukylaan ja seuraavana paivana etelaan. Hyva, etta edes kaksi ihmista lukee tata blogia ;)
Monday, June 30, 2008
Durres
Vaitteet Albanian takapajuisuudesta ovat erittain liioiteltuja. Ehka lamminta vetta ei aina tule ja sahkot saattaa katketa arvaamatta tai postista on ulkomaisiin lahetyksiin varatut postimerkit loppu, mutta muuten ainakin maan pohjoisosa toimii yllattavan sujuvasti. Erityisesti ihmisten avoimuus ja avuliaisuus kielimuureista huolimatta on tehnyt vaikutuksen. Rannat, ravintolat ja hotellit olisivat valmiit ottamaan uskaliaat turistit vastaan. Historiallisia antiikin aikaisia kohteita kaivetaan esiin ja laitetaan kuntoon. Kerjaavat mustalaiset ovat jossain maarin ongelmana, jolle paikallisilla ei nayta olevan valmiuksia tehda mitaan muuta kuin hatistella sivummalle. Toisaalta rakennustyota, henkista ja fyysista on niin paljon tehtavan, etta on ymmarrettavaa priorisoida.
Mentaliteetti nayttaisi olevan selkeasti se, etta nyt mennaan eteenpain, eika jaada murehtimaan menneita. Juttelimme muutama ilta sitten ravintolassa, jossa olimme syomassa, omistajan kanssa. Han oli ollut toissa Saksassa kahdeksan vuotta ja puhui siksi saksaa ja englantia. Keskustelimme yllattavan avoimesti politiikasta ja siita, etta Albaniassa on talla hetkella heidan mielestaan liian heikko hallitus. Pitkasta historiastaan huolimatta Albanialla on kaikki nuoren valtion ongelmat, koska Hoxhan diktatuurin ja pyramidihuijausten jalkeen kaikki on pitanyt aloittaa alusta.
Uskonto nakyy taalla hyvin vahan arkielamassa. Hoxhan kommunismin aikaisessa ateismikampanjassakin tajuttiin jattaa historiallisesti arvokkaimmat kirkot ja moskeijat koskemattomiksi, jonka vuoksi vahvaa vastareaktiota ei ole tullut nyt, kun uskontojen harjoittaminen olisi taas sallittua. Ulkomaiset heratysliikkeet sen sijaan luulevat loytavansa taalta jalansijaa, jonka vuoksi arabimaat rahoittavat uusia moskeijoita ja mormonit vaeltelevat kaduilla etsien kaannytettavia. Vastakaikua ei nayttaisi kuitenkaan oikein tulevan.
Albanian tavaramerkkeja, bunkkereita, on todellakin mita mystisimmissa paikoissa. Kadun kulmissa, pelloilla, rinteissa, kaikkialla. Kooltaan ne ovat aika pienia. Laskimme, etta niihin on ollut tarkoitus majoittaa jokaiseen noin viisi ihmista. Niiden hajoittaminen on hyvin hankalaa, joten niista eroon paaseminenon kaytannossa miltei mahdotonta. Ihmisten arvostus niita kohtaan ei ole suuri, jonka vuoksi niita kaytetaan lahinna roskiksina. Muutamassa paikassa niita on maalattu tai koristeltu ja niihin on istutettu kukkasia. Toivottavasti joku albaani tajuaa liikeidean ja perustaa turisteille ravintolan, jossa syodaan bunkkereissa tai hotellin, jonka huoneet ovat bunkkereita. Ainakin niita esiintyisi sopivissa ryppaissa tallaiseen tarkoitukseen.
Minna sairastui eilen aamulla vatsatautiin juuri, kun olimme lahdossa Tiranaan. Onneksi emme ehtineet poistua bed and breakfast- paikastamme. Majoituksemme on siis yksityiskoti, joka on 1800-luvulla ollut Italian suurlahetysto. Paikkaa pitavat Alma ja Josef. Josef on vanhojen suurlahettilaiden jalkelainen, joka on perinyt talon ja Alma hanen laakarivaimonsa. Alman emantaroolin alta kuoriutui saman tien ammattilainen, kun han tajusi Minnan olevan kipeana. Siihen asti alati hymyileva nainen, jolle kavi kaikki, otti henkisen laakarintakkinsa paalle ja alkoi johtaa operaatiota Minnan mahatauti. Milla sain reseptin apteekkiin toimitettavaksi ja tiedot lahistolla asuvasta sairaanhoitajasta, jolle pitaa soittaa, jos hanta itseaan ei saa kiinni. Tippaakin vilauteltiin vaihtoehtona, koska ulkona on edelleen noin 40 astetta, kun Minnalle nousi kuumetta. Todennakoisimpana diagnoosina oli kesaripuli, joka kuulemma johtuu lammosta. Kasite, jote suomalainen ei tunne. Onneksi kuume yon aikana laski ja ruokakin alkoi pysya sisalla, joten yritamme uudella onnella kohti Tiranaa tana iltana.
PS Taalta saa Camelin natural flavoria. Milla aikoo tuoda sita rinkkakaupalla kotiin ja on katkera Suomen kehittymattomyydesta. Koska meille saadaan lisa-aineettomia tupakoita kauppaan?
Mentaliteetti nayttaisi olevan selkeasti se, etta nyt mennaan eteenpain, eika jaada murehtimaan menneita. Juttelimme muutama ilta sitten ravintolassa, jossa olimme syomassa, omistajan kanssa. Han oli ollut toissa Saksassa kahdeksan vuotta ja puhui siksi saksaa ja englantia. Keskustelimme yllattavan avoimesti politiikasta ja siita, etta Albaniassa on talla hetkella heidan mielestaan liian heikko hallitus. Pitkasta historiastaan huolimatta Albanialla on kaikki nuoren valtion ongelmat, koska Hoxhan diktatuurin ja pyramidihuijausten jalkeen kaikki on pitanyt aloittaa alusta.
Uskonto nakyy taalla hyvin vahan arkielamassa. Hoxhan kommunismin aikaisessa ateismikampanjassakin tajuttiin jattaa historiallisesti arvokkaimmat kirkot ja moskeijat koskemattomiksi, jonka vuoksi vahvaa vastareaktiota ei ole tullut nyt, kun uskontojen harjoittaminen olisi taas sallittua. Ulkomaiset heratysliikkeet sen sijaan luulevat loytavansa taalta jalansijaa, jonka vuoksi arabimaat rahoittavat uusia moskeijoita ja mormonit vaeltelevat kaduilla etsien kaannytettavia. Vastakaikua ei nayttaisi kuitenkaan oikein tulevan.
Albanian tavaramerkkeja, bunkkereita, on todellakin mita mystisimmissa paikoissa. Kadun kulmissa, pelloilla, rinteissa, kaikkialla. Kooltaan ne ovat aika pienia. Laskimme, etta niihin on ollut tarkoitus majoittaa jokaiseen noin viisi ihmista. Niiden hajoittaminen on hyvin hankalaa, joten niista eroon paaseminenon kaytannossa miltei mahdotonta. Ihmisten arvostus niita kohtaan ei ole suuri, jonka vuoksi niita kaytetaan lahinna roskiksina. Muutamassa paikassa niita on maalattu tai koristeltu ja niihin on istutettu kukkasia. Toivottavasti joku albaani tajuaa liikeidean ja perustaa turisteille ravintolan, jossa syodaan bunkkereissa tai hotellin, jonka huoneet ovat bunkkereita. Ainakin niita esiintyisi sopivissa ryppaissa tallaiseen tarkoitukseen.
Minna sairastui eilen aamulla vatsatautiin juuri, kun olimme lahdossa Tiranaan. Onneksi emme ehtineet poistua bed and breakfast- paikastamme. Majoituksemme on siis yksityiskoti, joka on 1800-luvulla ollut Italian suurlahetysto. Paikkaa pitavat Alma ja Josef. Josef on vanhojen suurlahettilaiden jalkelainen, joka on perinyt talon ja Alma hanen laakarivaimonsa. Alman emantaroolin alta kuoriutui saman tien ammattilainen, kun han tajusi Minnan olevan kipeana. Siihen asti alati hymyileva nainen, jolle kavi kaikki, otti henkisen laakarintakkinsa paalle ja alkoi johtaa operaatiota Minnan mahatauti. Milla sain reseptin apteekkiin toimitettavaksi ja tiedot lahistolla asuvasta sairaanhoitajasta, jolle pitaa soittaa, jos hanta itseaan ei saa kiinni. Tippaakin vilauteltiin vaihtoehtona, koska ulkona on edelleen noin 40 astetta, kun Minnalle nousi kuumetta. Todennakoisimpana diagnoosina oli kesaripuli, joka kuulemma johtuu lammosta. Kasite, jote suomalainen ei tunne. Onneksi kuume yon aikana laski ja ruokakin alkoi pysya sisalla, joten yritamme uudella onnella kohti Tiranaa tana iltana.
PS Taalta saa Camelin natural flavoria. Milla aikoo tuoda sita rinkkakaupalla kotiin ja on katkera Suomen kehittymattomyydesta. Koska meille saadaan lisa-aineettomia tupakoita kauppaan?
Thursday, June 26, 2008
Skhodra
Suuri ja jannittava Albanian raja on nyt selatetty taksin voimalla.
Saimme kyydin Cetinjesta Podgorigan bussi- ja juna-asemalle kahdelta tytolta. Toinen oli saksalainen, joka asuu Sarajevossa ja toinen sveitsilainen. Koska julkisilla ei todellakaan matkaa paassyt jatkamaan, soimme rauhassa pikahampurilaiset ilman pihvia ekstrasalaatilla ja aloimme pohtia taksin hommaamista. Turistimaisesta olemuksestamme ehka johtuen eras kuskeista kysyi, olemmeko kyytia vailla. Totesimme pyrkivamme Albanian rajalle. Han lupasi heittaa vaikka Tiranaan. Paasimme hinnasta Skhodraan sopuun ja lahdimme kohti rajaa ilmastoidulla mersulla. Ilmastointi on oleellinen asia, kun ulkona on lahemmas 40 astetta lamminta. Kuski jutteli mukavia koko matkan, ehdimme kayda lapi keskipalkat ja veroprosentit ja matkalla olevat nahtavyydet. Normaali palkka Monte Negrossa on 300 - 400 euroa, joka muuten on maan valuutta. Taksikuskimme ilmeisesti tienaa verollisenakin enemman, koska maksaa veroja 150 euroa, josta 100 valtiolle ja loput sosiaali- ja elakemaksuihin. Pimeaa tuloa meidan kyyditsemisestamme tuli 60 euroa ja parhaimmillaan keikkoja tulee kuulemma ajettua kolmekinkymmenta kuussa. Harva taksikuski uskaltaa ajaa Albaniaan ja hanellakin oli ensimmaisella kerralla ollut hassu tunne mahassa, mutta nykyisin ei enaa.
Jaimme kyydista Skodran paakadulla, josta meidat opasti eteenpain turistitoimistosta loytamamme nuori Lontoossa normaalista asuva albanialaismies. Firma, jossa han on toissa, oli lahettanyt hanet Tsekkeihin. Tsekit pelottivat miesta kovin, vaikkakin han oli kaynyt netissa katsomassa, etta ne nayttavat ihan normaalilta. Yritimme rauhoittaa ja sanoa, etta siella on ihan sivistynytta ja sinne voi hyvin menna.
Naapuripelko taalla pain maailmaa on kova ja maitten rajoja ei yliteta ellei ole pakko. Kaikki muualla asuvat ovat jotenkin epakelpoja kummajaisia, joiden kanssa ei kannata kaveerata. Meidat on kuitenkin otettu kaikkialla ystavallisesti ja vieraanvaraisesti vastaan. Ehka muukalaisia ei tarvitse pelata, jos ne tulee tarpeeksi kaukaa.
Meille on tullut epailys, ettei kukaan lue naita vaivalla laatimiamme kirjoituksia. Kommentoikaa ihmeessa jotain, etta mekin tiedamme teidan olevan elossa.
Saimme kyydin Cetinjesta Podgorigan bussi- ja juna-asemalle kahdelta tytolta. Toinen oli saksalainen, joka asuu Sarajevossa ja toinen sveitsilainen. Koska julkisilla ei todellakaan matkaa paassyt jatkamaan, soimme rauhassa pikahampurilaiset ilman pihvia ekstrasalaatilla ja aloimme pohtia taksin hommaamista. Turistimaisesta olemuksestamme ehka johtuen eras kuskeista kysyi, olemmeko kyytia vailla. Totesimme pyrkivamme Albanian rajalle. Han lupasi heittaa vaikka Tiranaan. Paasimme hinnasta Skhodraan sopuun ja lahdimme kohti rajaa ilmastoidulla mersulla. Ilmastointi on oleellinen asia, kun ulkona on lahemmas 40 astetta lamminta. Kuski jutteli mukavia koko matkan, ehdimme kayda lapi keskipalkat ja veroprosentit ja matkalla olevat nahtavyydet. Normaali palkka Monte Negrossa on 300 - 400 euroa, joka muuten on maan valuutta. Taksikuskimme ilmeisesti tienaa verollisenakin enemman, koska maksaa veroja 150 euroa, josta 100 valtiolle ja loput sosiaali- ja elakemaksuihin. Pimeaa tuloa meidan kyyditsemisestamme tuli 60 euroa ja parhaimmillaan keikkoja tulee kuulemma ajettua kolmekinkymmenta kuussa. Harva taksikuski uskaltaa ajaa Albaniaan ja hanellakin oli ensimmaisella kerralla ollut hassu tunne mahassa, mutta nykyisin ei enaa.
Jaimme kyydista Skodran paakadulla, josta meidat opasti eteenpain turistitoimistosta loytamamme nuori Lontoossa normaalista asuva albanialaismies. Firma, jossa han on toissa, oli lahettanyt hanet Tsekkeihin. Tsekit pelottivat miesta kovin, vaikkakin han oli kaynyt netissa katsomassa, etta ne nayttavat ihan normaalilta. Yritimme rauhoittaa ja sanoa, etta siella on ihan sivistynytta ja sinne voi hyvin menna.
Naapuripelko taalla pain maailmaa on kova ja maitten rajoja ei yliteta ellei ole pakko. Kaikki muualla asuvat ovat jotenkin epakelpoja kummajaisia, joiden kanssa ei kannata kaveerata. Meidat on kuitenkin otettu kaikkialla ystavallisesti ja vieraanvaraisesti vastaan. Ehka muukalaisia ei tarvitse pelata, jos ne tulee tarpeeksi kaukaa.
Meille on tullut epailys, ettei kukaan lue naita vaivalla laatimiamme kirjoituksia. Kommentoikaa ihmeessa jotain, etta mekin tiedamme teidan olevan elossa.
Wednesday, June 25, 2008
Cetinje
Dubrovnikista matka jatkui bussilla Monte Negroon. Yhdella bussilla paasi rajalle Hertzeg Noviin, josta olimme paattaneet ottaa bussin joko Bariin, Kotoriin tai Budvaan. Mika ikina lahtisi seuraavana, koska emme osanneet itse paattaa. Osoittautui, etta bussit lahtivat samaan aikaan, joten jaimme hammennyksen vallassa pyorimaan lipunmyyntitiskin eteen. Kysyessamme neuvoa lipputadilta hanen mielestaan ainakaan Budvaan ei kannattanut menna. "There is nothing special" olivat hanen sanansa. Mustana hevosena vedimme sitten pakasta Cetinjen pysahtyneen pikkukaupungin, jonne otimme bussin.
Likaisessa jo parhaat paivansa nahneessa bussissa me naimme eraat upeimmista maisemista talla matkalla. Eraassa vaiheessa bussi kulki samalla korkeudella lentokoneen kanssa tieta, jolla ei pientareita tunnettu. Jannitysmomentteja matkalle saatiin myos poliisi- ja lehmapysaytysten muodossa. Huimin hetki taisi olla kuitenkin takaovien yllattava avautuminen vieresta korkeuksissa. Onneksi kuski tajusi nopeasti nojaavansa vaaraan nappiin ja pisti ovet takaisin kiinni. Millalle liittymaton ovien avautuminen oli jo tuttua Sarajevon ja Mostarin valiselta junamatkalta. Viimeisen vaunun perassa kuvatessa pitaa olla varovainen tunneliin mentaessa. Vanhan junan ovet eivat kesta paineenvaihteluja vaan saattavat lavahtaa auki koska tahansa. Myohemmin Millan yrittaessa livahtaa takaisin junan perapaahan kuvaamaan, tuli eras mies polvillaan rukoillen hakemaan hanta pois.
Cetinjella on kahdet kasvot vaurautta ja koyhyytta. Linja-autoaseman vessa on nurkan takana pusikossa. Hotelleissa jaettava turistibrosyyri on hienompi kuin koskaan missaan nakemamme. Vessapaperi vessoissa on joko hajustettua ja puuteroitua tai sita ei ole ollenkaan homeisessa 60-luvulta olevassa haisevassa ruskeassa rivistossa. Ihmiset kayvat joka ilta kavelylla keskustassa kadulla ja syomassa kadun varren kuppiloissa viimeisen paalle laitettuina toisten istuessa likaisina laitakaupungilla. Talot ovat ulkopuolelta huonossa kunnossa, osa pelkkia luurankoja. Sisalla on kuitenkin selkeasti tehty remonttia. Television mainoksista paatellen remonttibuumi taalla pain on melkoinen. Hammentava pysahtynyt sekoitus uutta ja vanhaa.
Eilen paatimme kaljoitella ennen muslimien kansoittamaa Albaniaa, koska taalla baareissa nakyy viela satunnaisesti naisiakin. Majapaikkaamme mennessamme totesimme, ettei vetta ei vessaan tule. Emme jaksaneet siita huolehtia, vaan kavimme nukkumaan. Aamulla vedet olivat edelleen poikki. Alkuperainen tarkoitus oli lojua tama paiva kylpyammeessa ennen Albaniaa, mutta vedepuutteen vuoksi suunnitelma oli tyssata. Emme jaksaneet kuitenkaan hotkyilla, vaan lahdimme likaisina kaupungille kahville. Paatimme vaihtaa maisemaa, jos vetta ei ilmesty takaisin. Saimme selville, etta vesi on poikki koko kaupungista, eika kukaan tieda, koska se saadaan takaisin. Pakattuamme menimme viimeista kertaa vessaan. Kokeilin piruuttani vetaa ja vesi oli palannut. Saimme siis kylpymme ja hemmottelumme.
Huomenna matka jatkuu Albaniaan, johon Monte Negrosta ei mene julkisia. Saattaa tulla taksikeikka taas.
Likaisessa jo parhaat paivansa nahneessa bussissa me naimme eraat upeimmista maisemista talla matkalla. Eraassa vaiheessa bussi kulki samalla korkeudella lentokoneen kanssa tieta, jolla ei pientareita tunnettu. Jannitysmomentteja matkalle saatiin myos poliisi- ja lehmapysaytysten muodossa. Huimin hetki taisi olla kuitenkin takaovien yllattava avautuminen vieresta korkeuksissa. Onneksi kuski tajusi nopeasti nojaavansa vaaraan nappiin ja pisti ovet takaisin kiinni. Millalle liittymaton ovien avautuminen oli jo tuttua Sarajevon ja Mostarin valiselta junamatkalta. Viimeisen vaunun perassa kuvatessa pitaa olla varovainen tunneliin mentaessa. Vanhan junan ovet eivat kesta paineenvaihteluja vaan saattavat lavahtaa auki koska tahansa. Myohemmin Millan yrittaessa livahtaa takaisin junan perapaahan kuvaamaan, tuli eras mies polvillaan rukoillen hakemaan hanta pois.
Cetinjella on kahdet kasvot vaurautta ja koyhyytta. Linja-autoaseman vessa on nurkan takana pusikossa. Hotelleissa jaettava turistibrosyyri on hienompi kuin koskaan missaan nakemamme. Vessapaperi vessoissa on joko hajustettua ja puuteroitua tai sita ei ole ollenkaan homeisessa 60-luvulta olevassa haisevassa ruskeassa rivistossa. Ihmiset kayvat joka ilta kavelylla keskustassa kadulla ja syomassa kadun varren kuppiloissa viimeisen paalle laitettuina toisten istuessa likaisina laitakaupungilla. Talot ovat ulkopuolelta huonossa kunnossa, osa pelkkia luurankoja. Sisalla on kuitenkin selkeasti tehty remonttia. Television mainoksista paatellen remonttibuumi taalla pain on melkoinen. Hammentava pysahtynyt sekoitus uutta ja vanhaa.
Eilen paatimme kaljoitella ennen muslimien kansoittamaa Albaniaa, koska taalla baareissa nakyy viela satunnaisesti naisiakin. Majapaikkaamme mennessamme totesimme, ettei vetta ei vessaan tule. Emme jaksaneet siita huolehtia, vaan kavimme nukkumaan. Aamulla vedet olivat edelleen poikki. Alkuperainen tarkoitus oli lojua tama paiva kylpyammeessa ennen Albaniaa, mutta vedepuutteen vuoksi suunnitelma oli tyssata. Emme jaksaneet kuitenkaan hotkyilla, vaan lahdimme likaisina kaupungille kahville. Paatimme vaihtaa maisemaa, jos vetta ei ilmesty takaisin. Saimme selville, etta vesi on poikki koko kaupungista, eika kukaan tieda, koska se saadaan takaisin. Pakattuamme menimme viimeista kertaa vessaan. Kokeilin piruuttani vetaa ja vesi oli palannut. Saimme siis kylpymme ja hemmottelumme.
Huomenna matka jatkuu Albaniaan, johon Monte Negrosta ei mene julkisia. Saattaa tulla taksikeikka taas.
Dubrovnik
Olemme pahoillamme blogin vahaisesta paivittamisesta. Koneet ja yhteydet ovat harvassa ja harvenevat koko ajan. Millan makki lahetettiin jo Kaisan ja Jussin mukana kotiin, koska sen suurin lisaarvo tahan mennessa oli paino, joten kuvia saatte odottaa meidan kotiin paasyyn asti.
Oli mukava nahda tuttuja kasvoja Dubrovnikissa, jonne saavuimme aidolla oikealla ruotsinlaivalla. Matkustimme Saksasta Ruotsiin aiemmin seilanneella 1973 valmistuneella paatilla Hvarin saarelta Dubrovnikiin meluisten arroganttien amerikkalaisturistien kanssa. Amerikkalaiset omistivat mielestaan kannen, koska heilla oli kansipaikat, ja kavivat verista taistelua muiden kanssa tuolien herruudesta. Minna sai onneksi nukkua rauhassa lattialla ja mina istua pelastusliivilaatikon paalla.
Dubrovnikissa ollessamme tutustumassa vanhaan linnoitukseen, huomasimme sen vieressa pienessa suljetussa poukamassa hammentavan kokoelman vanhoja raihnaisia veneita, joita oli huoltamassa kaksi miesta ja koira seka kissaperhe. Jaimme hetkeksi katselemaan puuhastelua ylhaalta linnakkeeseen menevalta sillalta, ei vahiten sen vuoksi, etta toinen miehista naytti mister Miyakelta. Yhtakkia miehia olikin kolme, nelja, viisi... Ne pesivat jossain. Ensimmainen veikkauksemme oli veneiden alla, joka ei pitanyt paikkaansa. Niita nousi vedesta! Lopulta miehia oli paikalla lahemmas kymmenen. Miehet nostivat yhteistuumin yhden veneen paikasta toiseen ja katosivat sinne, mista olivat tulleetkin. Ehka niilla oli joku diili ahdin tai merenneitojen kanssa.
Kuumuus alkaa vaivata pohjoisen matkustajia. Onneksi Milla sai vihdoin heitettya talviturkin.
Oli mukava nahda tuttuja kasvoja Dubrovnikissa, jonne saavuimme aidolla oikealla ruotsinlaivalla. Matkustimme Saksasta Ruotsiin aiemmin seilanneella 1973 valmistuneella paatilla Hvarin saarelta Dubrovnikiin meluisten arroganttien amerikkalaisturistien kanssa. Amerikkalaiset omistivat mielestaan kannen, koska heilla oli kansipaikat, ja kavivat verista taistelua muiden kanssa tuolien herruudesta. Minna sai onneksi nukkua rauhassa lattialla ja mina istua pelastusliivilaatikon paalla.
Dubrovnikissa ollessamme tutustumassa vanhaan linnoitukseen, huomasimme sen vieressa pienessa suljetussa poukamassa hammentavan kokoelman vanhoja raihnaisia veneita, joita oli huoltamassa kaksi miesta ja koira seka kissaperhe. Jaimme hetkeksi katselemaan puuhastelua ylhaalta linnakkeeseen menevalta sillalta, ei vahiten sen vuoksi, etta toinen miehista naytti mister Miyakelta. Yhtakkia miehia olikin kolme, nelja, viisi... Ne pesivat jossain. Ensimmainen veikkauksemme oli veneiden alla, joka ei pitanyt paikkaansa. Niita nousi vedesta! Lopulta miehia oli paikalla lahemmas kymmenen. Miehet nostivat yhteistuumin yhden veneen paikasta toiseen ja katosivat sinne, mista olivat tulleetkin. Ehka niilla oli joku diili ahdin tai merenneitojen kanssa.
Kuumuus alkaa vaivata pohjoisen matkustajia. Onneksi Milla sai vihdoin heitettya talviturkin.
Friday, June 20, 2008
Hvarin saari
Seikkailuretkeilimme eilen ensin junalla Mostarista Ploceen, Plocesta bussilla Drvenikiin ja Drvenikista lautalla Sucurajhin. Sucurajsta kuvittelimme ottavamme bussin Hvarin saaren toiseen paahan Stari Gradiin, josta huomenna lahtee lautta Dubrovnikiin.
Noh, saaren ainoa bussi kulkee aamuisin kello 5.55. Saimme kuulla, etta kaupungissa on yksi taksikuski, joka voi heittaa meidat. Taksikyyti olisi maksanut vaivaiset 800 kunaa eli yli 100 euroa, eika taksikuskia olisi voinut ameebamaisessa olomuodossaan vahempaa kiinnostaa minkaanlainen kaupanteko, joten meitakaan ei innostanut ajatus hanen rikastuttamisestaan. Paatimme koettaa onnea liftaamalla seuraavasta lautasta tulevien autojen kyytiin tai nukkua satamassa aamubussin lahtoon asti.
Istuessamme satamassa varjossa paikalle kurvasi virallinen kylteilla varustettu taksi, joka oli kuskaamassa muutamaa irkkua saaren siita paasta, johon me yritimme paasta. Tinkimista vihaavan Minnan kipittaessa taksille, mina jain vartioimaan tavaroita. Minna sai sovittua hinnaksi 400 kunaa mukavan kuskin kanssa, jota ei kuitenkaan kiinnostanut ajaa mittari paalla.
Koko homman suurin hammennys tuli Sucurajn vaeston palvelualttiittomasta asenteesta. Selkeasti siella oli panostettu mahdolliseen turismiin ravintoloiden ja majapaikkojen muodossa, mutta noilla bussiyhteyksilla ja kaupantekotaidoilla turisteja saadaan odottaa kauan. Bussissa matkalla Drvenikiin oli kaksi vanhempaa pariskuntaa, jotka olivat suosiolla ottaneet bussin Splitiin asti ja sielta lautan Stari Gradiin kuultuaan, etta Sucurajn kautta olisi vaikea matkustaa. Jos ajatuksena on pakottaa ne onnettomat riskinottajat, joihin me kuulumme, jaamaan kaupunkiin, niin siina ei onnistuta. Paremmat liikenneyhteydet maksaisivat itsensa nopeasti takaisin lisaantyvana ihmisvirtana. Toisaalta ehka tavoitteena on pysya hiljaisena tuppukylana, jonka kymmenessa ravintolassa kay vuodessa kymmenen kiukkuista matkustajaa, joilla ei ole vaihtoehtoja eika halua jattaa tippia.
Kuvia saatte valitettavasti edelleen odottaa. Meilla matka jatkuu huomenna Dubrovnikiin, jossa tapaamme Kaisan ja Jussin.
Hyvaa myohastynytta juhannusta kaikille!
Noh, saaren ainoa bussi kulkee aamuisin kello 5.55. Saimme kuulla, etta kaupungissa on yksi taksikuski, joka voi heittaa meidat. Taksikyyti olisi maksanut vaivaiset 800 kunaa eli yli 100 euroa, eika taksikuskia olisi voinut ameebamaisessa olomuodossaan vahempaa kiinnostaa minkaanlainen kaupanteko, joten meitakaan ei innostanut ajatus hanen rikastuttamisestaan. Paatimme koettaa onnea liftaamalla seuraavasta lautasta tulevien autojen kyytiin tai nukkua satamassa aamubussin lahtoon asti.
Istuessamme satamassa varjossa paikalle kurvasi virallinen kylteilla varustettu taksi, joka oli kuskaamassa muutamaa irkkua saaren siita paasta, johon me yritimme paasta. Tinkimista vihaavan Minnan kipittaessa taksille, mina jain vartioimaan tavaroita. Minna sai sovittua hinnaksi 400 kunaa mukavan kuskin kanssa, jota ei kuitenkaan kiinnostanut ajaa mittari paalla.
Koko homman suurin hammennys tuli Sucurajn vaeston palvelualttiittomasta asenteesta. Selkeasti siella oli panostettu mahdolliseen turismiin ravintoloiden ja majapaikkojen muodossa, mutta noilla bussiyhteyksilla ja kaupantekotaidoilla turisteja saadaan odottaa kauan. Bussissa matkalla Drvenikiin oli kaksi vanhempaa pariskuntaa, jotka olivat suosiolla ottaneet bussin Splitiin asti ja sielta lautan Stari Gradiin kuultuaan, etta Sucurajn kautta olisi vaikea matkustaa. Jos ajatuksena on pakottaa ne onnettomat riskinottajat, joihin me kuulumme, jaamaan kaupunkiin, niin siina ei onnistuta. Paremmat liikenneyhteydet maksaisivat itsensa nopeasti takaisin lisaantyvana ihmisvirtana. Toisaalta ehka tavoitteena on pysya hiljaisena tuppukylana, jonka kymmenessa ravintolassa kay vuodessa kymmenen kiukkuista matkustajaa, joilla ei ole vaihtoehtoja eika halua jattaa tippia.
Kuvia saatte valitettavasti edelleen odottaa. Meilla matka jatkuu huomenna Dubrovnikiin, jossa tapaamme Kaisan ja Jussin.
Hyvaa myohastynytta juhannusta kaikille!
Wednesday, June 18, 2008
Mostar
On raskasta matkustaa sodan jalkien keskella katsellen tuhoutuneita rakennuksia mukavasti ravintolassa istuen ja kahvia siemaillen. Aivot nyrjayttavilta pohdinnoilta ei voi valttya, kun miettii itse istuneensa lukiossa samaan aikaan, kun taalla on vedetty rintamalinjoja keskelle kaupunkia.
Matka jatkuu kuitenkin. Nyt kohti Hvarin saarta Kroatian rannikolla.
Matka jatkuu kuitenkin. Nyt kohti Hvarin saarta Kroatian rannikolla.
Sunday, June 15, 2008
Sarajevo
Sateinen Sarajevo on vasyttanyt kaksi matkaa makisella maastollaan nukkumaan pitkia ja syvia unia huoneen kylmyydesta ja kosteudesta huolimatta. Omaa konetta ei olla saatu nettiin kiinni, joten kuvia ei tahan postaukseen saa, mutta niita on jo rutkasti otettuna sumuisista vuorista ja miljoonista minareeteista. Rukouskutsut kuulostavat hassuille kirkonkellojen soidessa taustalla. Rahkalettuja on masut pullollaan ja oluttakin on juotu moskeijoiden katveessa maallistuneiden muslimien kanssa. Ampumisten jaljilta talot ovat edelleen rei'itettyja ja osassa kasvaa puita sisalla, kova jalleenrakennus on kuitenkin kaynnissa ja elama tuntuisi menevan eteenpain. Kovasti ovat vaan huolissaan Kosovon tilanteesta.
Tiistaina matka jatkuu kohti Mostaria junalla.
Tiistaina matka jatkuu kohti Mostaria junalla.
Subscribe to:
Comments (Atom)